Pitkään pohdittuani aihetta, sen arkuutta, päätin vihdoin "tarttua kynään" ja kirjoittaa. Äitini sairastaa syöpää.  Hänellä on paksusuolensyöpä ja etäpesäkkeitä keuhkoissa. Tarkempaa sairaskertomusta en kirjoita.  Sen voi lukea äitini blogista -> eijah.vuodatus.net/

Syöpä, tuo kauhealta kuullostava sana. Se särähtää kaikilla korvaan ja kauhukuvat tulevat heti silmiin. Niin oli minullakin ennen. Tai oikeastaan vieläkin vähän. Syöpä, niitä on monia erilaisia ja melkeimpä kuka tahansa voi sairastua syöpään. Kun äitini joutui äkisti sairaalaan ja myöhemmin selvisi syy, se pysäytti. Se sai minut sanattomaksi. Äidilläni on syöpä- oli ainoa ajatus joka mahtui päähäni. Miten se on mahdollista?

Äitini on käynyt hoidoissa ja koko tänä aikana minulle on vahvistunut suurempana käsitys siitä, miten hieno ihminen äitini on. Miten positiivisesti hän jaksaa ajatella ja miten rohkea ihminen hän on. Äiti tuskin koskaan valittaa kivuista tai säryistä, vaan useimmiten on kannustava ja pirteä äiti. Olen miettinyt paljon miten itse reagoisin jos sairastaisin syöpää ja olen miettinyt mieten hienoa on, että äitini on jaksanut olla niin positiivinen. Toki synkkiä hetkiä on kaikilla.

Eniten minua on järkyttänyt ajatus siitä, että äiti voi kuolla. Tiedän että kaikki kuolevat aikanaan, mutta ei äiti, ei ainakaan näin pian. Monet kauhunhetket ovat olleet kun päässäni on pyörinyt ajatus siitä että, mitä teen jos minulla ei ole äitiä? Minulla on aina ollut tapana soittaa äitille jos on ollut ongelmia, niin ruuanlaitossa kuin pyykinpesussa. Äiti on se joka neuvoo ja tietää kaiken. Mitä minä tekisin jos äitiä ei olisi? Kenelle minä sitten soittaisin? Ja järkyttävä ajatus iski: Miten osaan olla äiti tuleville lapsilleni,jos minulla ei ole äitiä?

Olen kuitenkin päässyt näistä ajatuksista, koska olen seurannut urhean äitini elämää. Kuinka hän on selättänyt kuoleman pelon ja uskoo huomiseen. Äitin sairaus on saanut miettimään oman elämän haurautta ja arvostamaan pieniä hyviä hetkiä aivan uudella tavalla. Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo. Mutta mitäpä sitä murehtimaan. Katson huomiseen äidin vierestä hymyillen, koska me elämme ja olemme.

On niin paljon mitä haluisin sanoa, mutta ehkä kiteytän sen Leijonamielen ja putkimiesten kappaleeseen Tiimalasi:

"Äiti
mä tiiän et oon ollu vaikee penska
oon pistäny meteliksi, jos heti kaikkee en saa
Turhan äkkipikainen, mä perin sulta luonteen, mut
se sisugeeni auttaa mua viel osuun kultasuoneen
Välillä huudetaan kun pitää nollaa päätä
kumpikaan ei pysty myöntään, et vois olla vääräs
Silti riidan jälkeen et mulle koskaan selkääs käännä
vaan oot seuraavassa vastoinkäymisessä olkapäänä
Sä olit se auttava voima peessä
kun mä kärsin masennuksesta ja kiersin noidankehää
Oon päättänyt, ettei pimeys voita enää
Jos ei musta kuulu pariin päivään, soitat perään
Kysyt oonko mä syöny, onko kaikki ok
Liian usein vastaan sulle vaan, että: "joojoo"
Silti kiitos siitä
mä arvostan sitä, en aina pysty sanomaan sitä
mut mä tarkotan sitä

[kertsi]
Tiimalasis hiekka käy vähiin jokaiselle
eniten se sattuu kun niin käy sun lähiomaiselle
Ennen kuin on myöhäistä, mä haluun sanoa nyt
sulle äiti, et mä "rakastan sua"

Äiti
sulla täytyy olla kuudes aisti
vaistoot aina kun mä hommiani vastatuules paiskin
Kun sä katot mua, tunnen kuinka sisäinen valos palaa
tiedät kaiken ennen kuin mä ehdin edes sanoo sanaa
Nyt nään tarpeeksi syytä pyytää anteeksi
Yhtään elämänoppiis en voi syyttää valheeksi
Suhun on osottanut syyttävä sormi, vaikka ite oon se ryyppäävä torvi
Ehkä siksi mä tunnen itteni vähän hylätyksi
ihmissuhteet menee vituiks, nukun yöt yhä yksin
Mä kestän sen kun mies, mutten haluu miettii miten mun käy
kun susta aikanaan sammuu liekki
Mä niin pelkään sitä päivää, siks tää biisi
Mun kohdallani ei oo ollu mikään iisii
Niin paljon tunteit, joit en pysty käsitteleen
En haluu tietää, että sunkin aikas vähiin menee

[kertsi]

Mä pelkään
Mä pelkään
Sitä päivää kun mä joudun luopumaan susta
En haluu elää
itsekään"